Keväällä meille ilmestyi elämäää nähnyt rottinkikeinu, joka on joidenkin olohuonekuvien taustalla vilahtanutkin. Vanhempani tekivät tän 10 euron löydön ja pakkohan mun oli se saada, vaikkei kunto ihan priima ollutkaan. Mulla oli kuitenki suunnitelma:
Plan A: Pese ja hio koko hökötys, jotta lohkeilevasta lakasta päästään eroon. Tämän jälkeen vahataan tuoli mattamustaksi.
Pesin ja aloitin hiomisen. Tajusin, että talvi on täällä ennen homman valmistumista. Heitin hanskat tiskiin, koska tiesin, että jos en jaksa hioa kaikkea vanhaa lakkaa pois, tulee pinnasta laikukas ja vaha hilseilee vanhan lakan mukana hiljalleen pois ja tekee tuolista todella ruman.
Plan B: Pese ja hio. Hankaa ainakin kaikki helposti irtoava lakka pois. Lakkaa uudelleen.
Hetken mietittyäni tajusin, etten halua uutta lakkapintaa. Koska tuoli on markiisista huolimatta aika lailla säiden armoilla, oltaisiin taas pian siinä tilanteessa, että takapuoli on aina tuolista noustessa täynnä lakkahilsettä. Heitin suunnitelman roskiin.
Plan C: Ota riski ja kokeile jotain ihan muuta. Pese ja hio enimmät. Pese ja öljyä kirkkaalla puuöljyllä. Pinta ei tuu käsittelyllä kaunistumaan yhtään, mutta ainakaan öljy ei hilseile pois.
Kaunis siitä ei tullut, Ei itse asiassa yhtään sen kummempi, kuin meille saapuessaan. Mulla ei oo mitään käsitystä, miten tää käsittely tulee kestämään. En edes jaksanut tutkia, onko kyseistä käsittelyä edes suositeltu rottingille, mutta sehän ei pelaa, joka pelkää.
Hain marketista ohuen retkipatjan ja saksin sopivaksi. Päälliset ompelin Annon aluslakanasta ja nauhat kaivelin laatikon pohjalta. Keinu käsittelyaineineen ja pehmusteineen tuli maksamaan 24 euroa. Kohtuullista.
Ja ihan hyvä tässä rähjäisessä keinussa on lojua. Mieluummin olisin lojunut mustassa keinussa, mutta silmät kiinni eroa tuskin huomaa. Ainakin tässä on nyt sitä kuuluisaa ajan patinaa ja kerrostumia.
